Isä, eikö minusta ollutkaan tähän?

Aina ei ole helppoa päästää irti sukupolvien ajan jatkuneesta ketjusta ja vaihtaa alaa. Tanja Puustinen-Kiljunen kuvaa blogitekstissään kipeää tekeviä hetkiä, joihin hän on törmännyt kiertäessään maatiloilla lomittajana tai lomituspalveluohjaajana.

Nuori mies oli ollut vaitonainen koko tilakäynnin ajan. Olin kiinnittänyt heti aluksi huomiota kontrastiin, jonka tämä mies loi ympäristönsä kanssa; eläimet olivat hyvin hoidettuja, mutta mies itse näytti väsyneeltä ja työhaalarit luokittelin pikemminkin resuiksi. Haalarin jäänteiksi.

Kirjasin asioita tilakäyntilomakkeisiin ja tarkkailin miestä. Huomautin muutamasta korjattavasta parsirakenteesta ja hän nyökkäsi. Ei pistänyt vastaan, ei selitellyt kiirettä, eikä kysellyt tarkemmin, mitä pitäisi tehdä. Hän vain oli ja kuunteli. ”On sulla hyvännäköisiä elukoita”, sanoin ja huomasin, että hymy häivähti miehen kasvoilla, kun hän vilkaisi minua. Kyyneleitä? Olin näkevinäni kyyneleitä ja hämmennyin. ”Juotko kahvit?” hän kysyi. Nyökkäsin ja aavistin, että nyt pitäisi olla hiljaa.

Navetan toimistossa kahvinkeitin ruplatti, ja me istuimme puhumatta mitään. Hän kaatoi kahvit, istui ja katseli ulos ikkunasta. Kärpänen surisi ja minä mietin mitä tehdä. Mitä pitäisi sanoa? Vanha mies kulki pihan poikki talolle, ja nuori mies seurasi häntä katseellaan. ”Mitenkä tuolle isälle sanoisi, ettei minusta taida olla tähän?” mies miltei kuiskasi ja minusta tuntui, että tuon lauseen sanominen murensi miehen eteeni pieniksi palasiksi.

Pato oli murtunut. Hän kertoi kotitilastaan, isiensä tilasta, jota heidän sukunsa oli isännöinyt vuosikausia. Tilaa oli laajennettu jokaisen sukupolven myötä ja jokainen uusi sukupolvi oli pyrkinyt seuraamaan teknologian kehitystä parhaalla mahdollisella tavalla. Velkaa oli, mutta maitotilillä ja koneurakoinneilla saatavalla pienellä lisätienestillä hengissä selvittäisiin, jos tuottajahinnat eivät enää laskisi. ”Mutta ne tulevat laskemaan”, hän sanoi ja jatkoi: ”Enkä minä jaksa enempää”.

Mistä alkusysäys muutokseen?

Puhuimme unelmista. Hän oli unelmoinut pikkupojasta lähtien tilanpidosta ja siitä, että saisi olla osa tuota sukupolvien ketjua tällä kotitilalla. Muita vaihtoehtoja ei ollut käynyt edes mielessä eikä hän olisi uskaltanut edes antaa jalansijaa muille unelmille. Hän oli ollut tilan ainoa poika, ja kaikki olivat pitäneet itsestään selvyytenä, että tila jatkuu hänen käsissään.

Katselin miehen käsiä, jotka lepäsivät kahvikupin ympärillä. Kyllä niillä käsillä oli työtä tehtykin, mutta selkeästi oli nähtävissä myös komeat patit nivelten ympärillä. Nivelrikko. Sitäkin hän nyökkäsi. Terveys oli alkanut reistailla, ja yöt menivät kipuja kuunnellessa. Vaimo oli jo alkanut huomautella yhteisen ajan puutteesta ja mies tuumi, että väsyneenä sillekin tuli sanottua pahasti. ”Kohta sekin saa tarpeekseen”, mies sanoi.

Jos tuolloin olisi maatalousyrittäjille ollut tarjolla Maatalousyrittäjän työura muutoksessa -hankkeen tyyppistä vaihtoehtoa, niin olisin tiennyt mihin miehen ohjata. Välitä viljelijästä -hankkeestakaan ei ollut vielä mitään tietoa. Työterveys oli jo miehelle ehdottanut alan vaihtoa, mutta alkusysäys muutokselle oli saamatta. Se mikä miestä pidätteli ei ollut velka, vaan muutos itsessään. Muutos ei tässä tapauksessa mieltynyt hänen mielessään mahdollisuudeksi, vaan epäonnistumiseksi isän ja koko kylän silmissä.

Mitä toivot pojallesi?

Talosta juoksi hiekkalaatikolle intoa puhkuva Valtra-haalareihin sonnustautunut pikku mies. Mies hymyili leveästi: ”Mun poika, viisi vuotta. Kova konemies.” Katsoimme kun poika täytti muovisen pikkurekan hiekkakuormalla, pärisytti suutaan, nenä vuoti ja räkä lensi, mutta kuorma siirtyi hiekkalaatikon toiselta laidalta toiselle. ”Tekee töitä räkä poskella jo nyt kuten isänsä ”, mies tuumi ja hörppäsi loput kahvistaan. Tulkitsin, että se oli merkki keskustelun päättymisestä, mutta en aikonut päästää häntä niin helpolla.

”Mitä sinä toivot tuolle pojallesi?”, kysyin ja mies pysähtyi. Kasvoille nousi hämmentynyt ilme ja hän hiljeni. Hän katseli pojan touhuja, räpytteli tiheästi silmiään ja painoi sitten katseensa tyhjään kahvimukiin. ”Kyllä sitä toivoo omalle pojalleen vaan parasta ja että löytäisi paikkansa tästä maailmasta ja saisi elää hyvän elämän”, mies sopersi. Nyökkäsin. Olimme ihan hiljaa.

Tuvan ovi kävi ja vanha mies ilmestyi ovi aukkoon. Hän sanoi jotain pienelle Valtra-miehelle, mutta poika viittilöi ukkia luokseen. Mies käveli hiekkalaatikolle ja istui seuraamaan pienen pojan touhuja hiekkalaatikon reunalle. Välillä hän vilkaisi navetalle päin ja mietin, että hän oli varmasti nähnyt muutoksen aikuisessa pojassaan. Oliko hän huolissaan? Kahvikuppi kolahti pöydän pintaan. ”On tuo isäukko joskus tuuminut, ettei tämä taida enää leiville lyödä”, mies sanoi ja huokasi. ”Mutta onhan tässä muut pärjänneet. Miksi minä en onnistuisi pärjäämään?” ”Silläkin hinnalla, että menetät terveytesi ja jopa perheesi?” kysyn ja hän hiljenee.

Sano se hänelle

Liitymme ukin ja Valtra-miehen seuraan. Vanha mies kyselee tilakäyntiraporttini tuloksia ja kerron, että hienosti oli kaikki hoidossa. Mies hymyilee tyytyväisenä. ”Näin on meillä aina ollut ja tässähän tämä sukupolvien ketju vaan jatkuu”, mies sanoo ja nyökkää lapsenlapseensa päin.

Ihastelen Valtra-miehen uutta pikku kaivuria ja kysyn kuin huomaamatta aikooko tila muuttaa tuotantosuuntaa vai millaisia kehitysideoita heillä on tilan suhteen, sillä isännän terveys ei kestäisi pitkään lypsytyötä. Vanha mies vilkaisee poikaansa ja mutisee: ”jotain pitäisi keksiä”. Valtra-mies alkaa nurista, ettei pikku rekalla saa tarpeeksi isoja kuormia, ja ukki muistaa nähneensä aitassa isän vanhan rekan. Poika lähtee ukin kanssa aittariviä kohti. ”Minusta tulee isona kuorma-autonkuljettaja”, poika sanoo. Ukki nyökkää. Se on hyvä.

”Voi kun se olisikin noin helppoa”, mies tuumaa vieressäni ja sytyttää savukkeen. Aitasta kuuluu riemunkiljahduksia merkkinä rekan löytymisestä. Kuorma-autoilija on syntynyt. Astelen autolle ja etsin sopivia sanoja. ”Sano se hänelle”, lopulta tuumaan ja hän nyökkää. Sanon. Auton taustapeilistä näen kolme sukupolvea ja hiirenkorvalle taipuneet pihakoivut. Kevät tekee tuloaan.

Tapahtumat on koottu useammalta tilakäynniltä, jotta tilat eivät olisi tunnistettavissa.

Tanja Puustinen-Kiljunen

Kirjoittaja toimii lomituspalveluohjaajana Kaakkois-Suomen lomituspalveluissa ja on kiertänyt tiloilla 21 vuoden ajan ensin lomittajana ja sitten lomituspalveluohjaajana.