Mikään ei ole pysyvää – paitsi muutos

Oletko uudesta alusta innostuja vai herättääkö ajatuskin muutoksesta vastarintaa? Jenni Vattulainen pohtii syyskuun blogissa erilaisia suhtautumistapoja muutokseen ja avaa omia kokemuksiaan uusien tilanteiden äärellä.

Suomen väkiluku vuonna 2019 oli noin 5,5 miljoonaa. Maailman mittakaavassa väkilukumme on pieni, mutta silti tähän sakkiin mahtuu aika monenlaista tarinaa ja monenlaista eläjää. Kukaan meistä ei ole täysin toisen kaltainen. Silti meitä ihmisiä – periaatteessa samanlaisia, mutta kuitenkin tosi erilaisia – voidaan helposti lähteä luokittelemaan tietynlaisiin ryhmiin erilaisten elämäämme määrittävien asioiden perusteella.

Luokittelu itsessään on vähän typerää, tietyissä asioissa jopa täysin turhaa, mutta ihmisluonteelle ominaista asioiden hahmottamista: on yrittäjät ja on palkansaajat. On lapset ja nuoret, aikuiset ja vanhukset. Kaupunki- ja maaseutuihmiset, rivitalo- ja omakotitaloasukkaat. Kaikilla on erovaisuutensa, ja vaikka kuuluisi jonkun toisen kanssa samaan ryhmään, ei silti voi sanoa olevansa täysin samanlainen kuin ryhmänsä muut jäsenet.

Yhteistä meille kaikille kuitenkin on, että elämän kaaremme alkaa ja jossain vaiheessa päättyy. Siinä mielessä elämä kohtelee meitä tasapuolisesti. Näiden kahden pisteen välille mahtuu monta muuttuvaa tekijää, jotka muovaavat jokaisen matkasta omanlaisen ja erilaisen. Elämä on alituista muutosta, johon meidän tulisi tämän matkamme aikana jotenkin sopeutua.

Uudesta alusta innostuja vai muutosvastarinta?

Muutostilanteissa meidät voi karkeasti jakaa kahteen kategoriaan. On niitä, jotka rakastavat ja suorastaan janoavat vaihtelua, ”uusia alkuja” ja muutoksen tuomia jännityksen tunteita vatsanpohjassa. Näille innostujille rutiininomaisena toistuva arki voi tuntua puuduttavalta, ehkä tylsältäkin. Heidän mielestään autoa ja työpaikkaa tulee vaihtaa säännöllisin väliajoin, ettei vanhaan ehdi liikaa tottumaan. Heitä ei välttämättä pelota hypätä tuntemattomaan, mutta joskus muutokset saattavat konkretisoitua nopealla syklillä, jopa hieman hätiköiden.

Vastakohtana ensimmäiselle ryhmälle ovat muutoksen vastustajat. He pysyisivät kynsin hampain kiinni vanhassa, eivätkä haluaisi muuttaa nykyisestä arjestaan mitään. Miksi muuttaisivat, sillä Kekkosen aikaan kaikki oli paremmin. Muutoksen vastustajille rutiineista poikkeaminen aiheuttaa pienen kolhun arjessa koettuun turvallisuudentunteeseen; työpaikan vaihtaminen tuottaa suurin piirtein vatsahaavan, ainakin vähän rytmihäiriöitä ja huonosti nukuttuja öitä. He eivät välttämättä ole autuaan tyytyväisiä nykyiseen elämäänsä, mutta koska he suhtautuvat muutoksiin lähtökohtaisesti vähän nihkeästi, on nykyisyydessä pysyminen turvallisempi ja tutumpi vaihtoehto.

Myönnän itse – hieman vastahakoisesti kylläkin –  kuuluvani enemmän jälkimmäiseen kastiin. Olen aina vähän kadehtinut niitä, jotka pystyvät sopeutumaan uusin tilanteisiin nopeasti; auton vaihto ei aiheuta eksistentiaalista kriisiä ja suosikkiyhtyeen hajoamisen voi ohittaa olankohautuksella ja pienellä small talkilla kahvipöydässä. Itse olen välillä jopa niin muutosvastarintainen, että jo uusiin ihmisiin tutustuminen aiheuttaa liian suuria muutoksia. Tästä johtuen nökötän erilaisissa seminaareissa, koulutuksissa ja muissa sosiaalisten sipuleiden vuoden kohokohdissa mieluummin yksin nurkassa kahvikuppi tai skumppalasi kourassa.

Muutos on pysyvää

Elämä on jatkuvaa muutosta. Arki sisältää asioita, joihin emme voi vaikuttaa. Me kasvamme, taannumme, opimme, unohdamme, vanhenemme. Ihmiset ympärillämme muuttuvat, sisäisesti ja ulkoisesti. Tapaamme tahtomattamme uusia ihmisiä, jotka ovatkin aivan huipputyyppejä, ja joita ilman ei voisi muutaman vuoden päästä kuvitellakaan elävänsä.

Elämässä on myös muutoksia, joihin ihmisellä itsellään on sananvaltaa. Voin esimerkiksi vielä valita, missä, miten ja kenen kanssa asun, mitä teen työkseni ja mitä syön päivällä lounaaksi.  Voin itse myös muuttaa jotain, vaikka sitten keittiön ikkunan verhoja, hiustyyliä tai urahaaveita.

Kaikesta muutosvastarinnasta huolimatta minäkin olen elämäni aikani joutunut  selviämään erilaisista muutostilanteista. Sellaisista, joita olen itse jo toivonut, ja niistäkin, joita en olisi matkan varrelleni halunnut.  Kun elämä muuttaa jotain minulta lupaa kysymättä, sen kanssa on vain välillä tultava toimeen.

Miksen siis vaihtaisi autoani useammin kuin kerran kymmenessä vuodessa, kun nykyisen ilmastointikaan ei kesähelteillä toimi. Miksipä en tutustuisi siihen seminaarissa vieressäni istuneeseen tyyppiin, joka vaikutti kahvipöytäkeskustelussa hauskalta, ja jonka ajatukset kulkivat suunnilleen samaan suuntaan kuin omanikin. Ja miksen uskaltaisi irrottautua nykyisestä, itselleni sopimattomasta arjesta, kun kerran kuitenkin haaveilen toisenlaisesta elämästä?

Voihan se olla, että juuri tämä muutos tuokin sellaista ulottuvuutta elämääni, mitä en edes tiennyt kaipaavani.

Jenni Vattulainen

Kirjoittaja työskentelee ProAgria Etelä-Savon asiantuntijana sekä osa-aikaisena hevosyrittäjänä Punkaharjulla, ja rohkaisee kaikkia tekemään välillä muutoksia omaan arkeensa (vaikka itse ajaakin autolla, jonka ilmastointi ei ole toiminut viimeiseen viiteen vuoteen).